Author: Jessi (page 1 of 2)

22.7.2020 / Jessi / 0 Comments

Bri muutti maalle

Meillähän on ollut Brin kanssa erilaisia haasteita alusta lähtien, olen lukemattomia kertoja vastannut kysymykseen mitä Brille kuuluu ja miten sen kanssa menee että “paremmin” tai “kyllä se alkaa hieman rauhoittua”, ja aina toki tarkoittanut sitä, mutta kuitenkin aina vastaus on jatkunut vähintäänkin ääneensanomatta että “paljon on vielä tehtävää”.

Me ollaan yritetty Brin vireenhallinnan ja energian ohjaamisen kanssa tosi paljon, käyty kuuntelemassa luentoja, otettu yksityis- ja pienryhmätunteja, jne. Eli siis yritetty sinnikkäästi saada asioita toiminaan, eikä missään vaiheessa ole oikeasti edes harkittu Bristä luopumista, vaan etsitty muita ratkaisuja.

Nyt kävi kuitenkin näin.

Ihmiset olivat helmi-maaliskuussa talvilomalla Pohjois- ja Väli-Amerikassa ja koirat sen ajan hoidossa eri paikoissa, Brille löydettiin aivan mahtava hoitopaikka Inkoosta kahden pelastuskoira-kelpieherran luota. Saimme loman aikana tiuhaan päivityksiä Brin kuulumisista ja oli aivan ilmeistä että maalla asuminen sopi Brille kuin nenä päähän ja kelpielauma oli neidille ihan parhautta.

Päästyämme täpärästi takaisin Suomeen maaliskuun puolivälissä pandemian vuoksi perutun paluulennon jälkeen vain yhden vuorokauden myöhässä, Bri jäi vielä karanteeniajaksemme hoitopaikkaansa ihanan hoitajan ehdotuksesta.

Paria viikkoa myöhemmin Brin kotiinpaluuseen liittyi kuitenkin harmillinen tapahtuma Brin syötyä lähtövalmistelujen jälkeen toviksi yksinjäätyään toisen kelpieherran sydänlääkkeet keittiön yläkaapista. (Kyllä, Bri oli kiivennyt/hypännyt keittiön tasolle ja avannut kaapin jossa oli hyllyllä juuri täytetty dosetti.)

Bri kiidätettiin sitten sovitun puolivälin tapaamispaikan sijaan päivystävälle eläinlääkärille oksennutettavaksi ja reilua paria tuntia myöhemmin kotoa vielä Viikkiin Yliopistolliseen eläinsairaalaan, johon Bri jäi yöksi teho-osastolle. Bri onneksi toipui tuosta parissa päivässä ilman havaittavia vaurioita.

Kotiin palasi siis monessakin mielessä aivan eri koira. Kun Bri tuosta sairaalavisiitistä toipui, aika pian kuitenkin arki palasi kaikkine aiempine haasteineen.

Viikko Brin kotiinpaluun jälkeen hoitopaikan toinen kelpieherra menehtyi ns. “saappaat jalassa” aamulenkin jälkeen ja me saatiin pian viesti siitä että Bri olisi tervetullut kyläilemään yksin jääneen kelpieherran seuraksi “ihan koska vain ja miten pitkään vain”. Päivän pähkäiltyämme päädyttiin sitten ehdottamaan josko Bri liittyisi laumaan pysyvämmin.

Päätökseen vaikutti todella monta asiaa ja siihen liittyi myös mm. dynamiikka Dharman ja Brin välillä. Lyhyesti sanottuna oikein kenelläkään ei ollut niin kivaa kuin olisi voinut tai pitänyt olla, vaan tietynlaisia jännitteitä on ollut ilmassa koko ajan – Dharma oli esimerkiksi siirtynyt viettämään aikaa valtaosin toisessa kerroksessa kuin ihmiset ja Bri, jne.

Oltuaan siis reissun ja koronakaranteenin-kaltaisten-olojen vuoksi kuudeksi viikoksi venyneen vierailunsa Inkoossa, Bri oli silminnähden ihan valtavan hyvinvoiva ja etenkin oli päässyt kanavoimaan energiaansa ihan eri tavalla kuin täällä meillä.

Kelpieseuralla oli myös merkittävä vaikutus, kotona Dharma ja Bri lähinnä sietivät toisiaan saman lauman jäseninä, mutta kelpieherrojen kanssa ollessaan Bri sai sellaista läheisyyttä mitä täällä yritti hakea ihmisiltä kun Dharmalta ei moista herunut. Toisaalta Dharma ei “puhu kelpietä” lainkaan niin hyvin kuin oikeat kelpiet, joten varttuneemman herraseuran esimerkki on ollut Brille todella tervetullutta mm. rauhoittumiseen.

Vaikka päätös luopumisesta oli suhteellisen nopea, se oli alitajuisesti pidempään kypsynyt. Kuitenkin vielä näin kolmen kuukauden jälkeenkin tästä kirjoittaminen nostaa kyyneleet silmiin ja epäonnistumisen tunne on erittäin vahvasti läsnä ajatuksissa.

Kuitenkin Brin (ja kelpieherrojen) kasvattajan sanoin: “Älkää syyttäkö itseänne että olette tehneet jotain väärin. Ajatelkaa asia juuri niin että koiralle on parempi olla muualla. Vähän kuin altaan syvään päähän hyppääminen. Pitää uskaltaa hypätä ja tässä tilanteessa laskea irti koirasta.”

Bri voi uudessa kodissaan erittäin hyvin ja elää nyt aktiivista maalaiskelpien elämää. Pelastuskoiraharrastuskin jatkuu hyvin tavoitteellisesti – jo parin kuukauden jälkeen Bri suoritti uuden omistajansa kanssa haun peruskokeen ja lisää on kuulemma luvassa varsin määrätietoisesti suorittaen.

Eli hyvin todennäköisesti ei-kovinkaan-pitkän ajan päästä tulee vielä päivä jolloin olen Vapepa-johtajan roolissa etsinnässä, johon Bri osallistuu viranomaishyväksyttynä pelastuskoirana – sinänsä meidän kolmen vuoden työ ei todellakaan ole mennyt hukkaan ja meillä ilmenneistä arjen haasteista huolimatta Bri on töitä tehdessään hyvinkin osaava ja toimelias.

Tämän seurauksena kuitenkin oma pelastuskoiraharrastukseni on nyt toistaiseksi tauolla – kuinka kauan, se jää nähtäväksi.. (Ryhmäpaikkoja olisi kyllä tarjolla useammassakin paikassa, mutta koira puuttuu.)

24.2.2017 / Jessi / 0 Comments

Uusi laumanjäsen / New pack member

Laumamme kasvoi tänään yhdellä kun haimme kotiin Brin (/briː/) (viralliselta nimeltään Maiskis Heraldia). Bri on Australiankelpie jonka emä on tanskantuonti Hilde (JK1 BH FI MVA Skovfarmen’s Black Lotus) ja isä meillekin hyvin paljon suositellun paimenkoirakasvattaja ja -kouluttaja Kaisa Hilskan kasvatti Huti (FI KVA FI TVA HK3 BH Kelmi Valtavalta).

Toisen koiran ottamista alettiin suunnitella jo hyvin pian Dharman tulon jälkeen ja ajatus olikin, että Dharman päästyä pahimmasta teini-iästä ohi (eli noin parin vuoden kohdalla) olisi hyvä aika ottaa uusi otus laumaamme – tosin alkuperäinen ajatus oli saada kevät- tai kesäpentu, eli optimaalisin aika meille olisi ollut loppukevät tai alkukesä.

Kesäkuun alkupuolella viime vuonna me ihmiset kävimme 10-vuotisen yhdessäolomme kunniaksi pitkän viikonlopun verran lomailemassa Prahassa ja tuon reissun aikana eräällä mukavan varjoisalla sisäpihalla sijaitsevalla terassilla käytiin jättikokoisten mojitojen voimalla läpi koko Palveluskoiraliiton PK-kilpailuoikeudet omaavien rotujen lista.

Tuosta aivoriihestä syntyi ns. shortlist jonka perusteella asian suunnittelua jatkettiin, listan kärkeen valikoituivat vaihtoehtoina toisen käyttölinjaisen labradorinnoutajan ottaminen sekä uutena haastajana Australiankelpie. Myös Dalmatiankoira oli yksi vaihtoehto lähipiirissä olleiden aikataulullisesti sopivien pentusuunnitelmien vuoksi, mutta mm. selkeästi suuremman kokonsa vuoksi se karsiutui aika pian pois.

Loppukesästä asiaa kypsyteltiin ja vaihtoehtoja tutkittiin lähemmin – löysimme muutaman meidän “hyväksymämme” kasvattajan, mutta vain yhdellä oli julkisia pentusuunnitelmia. Lopulta syyskuussa lähetimme sähköpostia vain tuolle yhdelle kasvattajalle ja ilmoitimme kiinnostuksemme suunniteltua pentuetta kohtaan.

Koska muita meitä kiinnostavia pentueita ei ollut näköpiirissä, asia jäi syksyn aikana muiden kiireiden vuoksi vähän sivuraiteelle ja tutkiskelin sivussa myös ulkomaisia kasvattajia melko matalalla prioriteetillä. Jälkeenpäin kävi toki ilmi että parilla muullakin listamme kasvattajalla olisi ollut meille sopivia pentusuunnitelmia, mutta niistä ei oltu kerrottu etukäteen julkisesti, eli emme tienneet niistä koska emme olleet näihin kasvattajiin yhteydessä.

Ollessamme itsenäisyyspäivän aattona kaveriporukan pikkujouluja viettämässä saimme sitten viestin kasvattajalta tiedustellen olemmeko vielä kiinnostuneita pennusta koska emä oli juuri ultrattu kantavaksi. Vaikka aikataulu olikin hieman nopeampi kuin olimme alunperin suunnitelleet, innoissamme ilmoitimme että pentue kiinnostaa meitä edelleen ja aloimme joulukiireiden ohessa suunnittelemaan vierailua emän luokse. Meidän harmiksemme Hilde asuu perheineen Joensuussa ja joulukuun viikonloput olivat muutenkin jo aika täynnä, eli vierailu näytti aluksi todella epätodennäköiseltä.

Järjestimme kuitenkin todenteolla visiittejä muiden kelpieiden luokse tutustumaan ja kyselemään meille varsin vieraasta rodusta ja mökillä vietetyn joulun jälkeen välipäivinä ennen kotiinpaluuta ajoimme Pirkanmaalta Joensuuhun yhdeksi yöksi tapaamaan Dharman sisarta Oikkua, sekä seuraavana aamuna ennen kotiinlähtöä Hildeä.

Vietimme Hilden ohjaajien (Hilden perheen äiti harrastaa Hilden kanssa PK-lajeja ja tytär agilityä) kanssa reilut pari tuntia jutellen kahvikupposten äärellä ja kotiinpalattuamme kuulimme kasvattajalta että saimme Joensuusta “ison kasan kehuja” ja että hän etsii juuri meidän kaltaisiamme koteja pennuille.

Pennut syntyivät Joensuussa juuri ennen loppiaista ja kävimme vielä loppiaisen jälkeen tapaamassa kasvattajaa ensimmäisen kerran heidän agilityharjoituksissaan, ja kasvattaja yön yli nukuttuaan antoi tuomion, eli että myy mielellään yhden pennuista meille. Pennut tulivat syntymäkodistaan kasvattajan luokse viime sunnuntaina ja kävimme tutustumassa niihin parina iltana tällä viikolla ja tänä aamuna sitten Bri lähti mukanamme kotiin. 🙂

Very shortly in English

Today our pack grew with one small creature, Bri (/briː/) (officially Maiskis Heraldia). Bri is an Australian Kelpie from award-winning (both for working and for shows) parents. We were quite picky about what kind of puppy we’d like to have and Bri’s breeder was the only one we contacted last autumn. Early December we were asked if we were still interested as the dam was carrying. After visiting the dam in Joensuu and meeting the breeder here in Southern Finland, we were accepted and finally today got to take home a very promising puppy. Yay! 🙂

16.10.2016 / Jessi / 0 Comments

Vapepa-hälytysharjoituksessa / At SAR drill

Hupsistakeikkaa, taas vierähti toista kuukautta ilman yhtäkään postausta – Dharman kanssa on edistytty hurjasti ja tässä välillä on päästy useampaan kertaan uudelleenkin talotreeneihin, mutta myös harjoittelemaan raunioetsintää ensimmäisiä kertoja, siitä ehkä lisää jossain vaiheessa myöhemmin.

Paljon muutakin on ehtinyt tapahtua, harrastamisen kannalta ehkä merkittävimpänä asiana se, että liityin itse yhdistyksemme Vapepa-hälytysryhmään. Käytännössä tuo siis tarkoittaa sitä, että nyt olisi suotavaa lähteä etsimään kadonneita (lähinnä Keski-)Uudenmaan alueella jos kutsu käy – Keski-Uudenmaan paikallistoimikunnan hälytysryhmiä on hälytetty viime vuosina keskimäärin kolmisenkymmentä kertaa vuodessa ja tuohon päälle keskimäärin kymmenkunta valmiushälytystä jotka eivät kuitenkaan ole konkretisoituneet varsinaisiksi hälytyksiksi saakka.

Tänään (tai siis eilen, kirjoitan tätä puolen yön jälkeen kotiintultuani) Dharma jäi kotiin ja lähdin yksin Raaseporiin (noin 1,5 tunnin päähän kotoa) useiden pelastuskoirayhdistysten yhteisiin hälytysharjoituksiin, ensimmäistä kertaa ikinä. Kuten jo keväällä kirjoitin, itse olen erityisen kiinnostunut Vapepan toiminnan alahaaroista nimenomaan viestiliikenteestä ja olinkin ilmoittautunut näihin harjoituksiin johto-harjoittelijaksi tavoitteenani päästä opettelemaan viestikeskuksen toimintaa.

Harjoitus jäi peruutusten vuoksi hieman odotettua pienemmäksi ja oli hyvin vähällä että ns. viestiä ei olisi voitu toteuttaa lainkaan koska paikallaolijoilla ei ollut riittävästi kunnollisia VHF-radiopuhelimia – itselläni on kaksi ja jollain toisella osallistujalla oli myös yksi tai pari radiota, mutta ne eivät olisi yhdessäkään riittäneet neljälle etsintäpartiolle ja viestikeskukselle. Onneksi kuitenkin paikalle saapui yksi koirakko mukanaan yhdistyksensä viestivälinesalkut ja saimme viestivälineet koko harjoituksen tarpeisiin.

Tuosta seurasi sitten kuitenkin se, että toiveeni viestin harjoittelusta johti siihen että olin yksin koko harjoituksen viestikeskus, eikä ollut ketään jonka olan takaa oppia asioita käytännössä (toki ihan samalla tavalla harjoiteltiin keväällä käydyllä viestikurssillakin) – mutta siis joka tapauksessa jouduin sitten suoraan yksin vastuuseen tuosta puuhasta.

Tuo asetti luonnollisesti melkoisia paineita, mutta kokonaisuudessaan selvisin urakasta ihan hyvin – opin paljon lisää johtopaikan ja viestikeskuksen toiminnasta ja toisaalta huomasin omassa toiminnassanikin selkeitä parantamiskohteita, esimerkiksi sen että vaikka olenkin luonteeltani yleensä varsin rauhallinen, kokemuksen puute aiheutti vielä selkeitä virheitä ongelmatilanteessa, eli kun etsintäpartioon ei saatu radiokatveen vuoksi yhteyttä tai yhteys oli muuten ongelmallinen – tuollaisissa tilanteissa kävi pari kertaa ihan amatöörivirheitä radion käytön kanssa.

Kaikenkaikkiaan harjoitus meni omaltakin osaltani varsin hyvin ja tosiaan oppimiskokemuksena se oli erittäin hyödyllinen. Toisaalta haasteista huolimatta edelleenkään ei tullut mitään inhoreaktiota viestiin, eli ehdottomasti jatkan sitä myös Vapepa-organisaation tarjoamien koulutusten osalta kun se vain on mahdollista (viestin jatkokurssia ei käytännössä ole vielä olemassa vaikka sen koulutussisältö onkin jo tiedossa). Tänään heräsi myös kiinnostus muista johtotehtävistä, siihen suuntaan on vieläkin selkeämpi (ja valmis) koulutusputki jo olemassa.

Harjoitus alkoi kello 18, aurinko laski klo 18:14. / The drill started at 6pm, sundown was at 6:14pm.

In English

Whoops, it’s been over month and a half since last post here. A lot has happened, we have had several more building trainings and also we have had the opportunity to visit ruins couple of times too.

Perhaps the most significant advancement has been the fact that I joined our association’s emergency team and therefore I should take part to any emergency search missions if they arise. During the last few years there have been about thirty-ish real emergencies yearly to which our response area’s emergency teams have been alerted to, and maybe about ten-ish ready alerts in which the need for volunteers has ultimately not actualized.

Today (or actually yesterday, I’m writing this after midnight, after arriving home) I left Dharma home and drove to Raasepori (about 1,5 hours from home) to take part to a SAR drill organized by several SAR dog associations. Since I’m interested about communications in The Voluntary Rescue Service, I had signed up to be a leader trainee in hopes of getting to get to take part in communications. However the drill had less people than anticipated and until very last minutes it wasn’t sure if we would be able to have proper communications because of the lack of radios, but luckily there was one participient that brought their association’s radio gear and we got enough radios to equip all search teams and the search HQ.

Because there weren’t as many people as originally planned for, we had very small team in the HQ and instead of me being a trainee, I was solely responsible for the communications between the search leader and the search teams on the ground. Despite my lack of experience (besides the few training sessions during the communications course I took in spring), I managed pretty ok and learned a lot. I’m still very interested about this branch and am planning to take any advanced communication courses as they become available.

29.8.2016 / Jessi / 0 Comments

Ensimmäiset talotreenit / The first building practices

Viime viikko oli erittäin treenintäyteinen, kävimme normaalin tottistreenin lisäksi hakutreeneissä sekä bonuksena kaksi kertaa talotreeneissä, eli yhteensä harjoittelimme neljänä päivänä.

Tiistaina päästiin siis tosiaan ensimmäistä kertaa talotreeneihin, eli harjoittelemaan ihmisten etsintää (lähes) tyhjässä rakennuksessa. Nyt purkamiseensa saakka käytössämme oleva treenipaikka on pääkaupunkiseudulla kaupunkiympäristössä sijaitseva taloyhtiö, jonka rakennukset puretaan tontille rakennettavien uusien, suurempien asuintalojen tieltä muussa tapauksessa edessä olevien suurten peruskorjausten sijaan.

Talojen vanhat asukkaat ovat jo muuttaneet pois ja jäljellä on vain ulkoisesti varsin tavallisen näköisiä taloja hoidon puutteessa ehkä jo hieman villiintyneessä vehreässä pihapiirissä.

Lukittujen ulko-ovien takana sisällä taloissa tilanteen raadollisuus on paljon käsinkosketeltavampaa – paikallinen pelastuslaitos on myös päässyt hyödyntämään tilannetta eikä rappukäytävistä taida enää löytyä yhtäkään ehjää huoneiston ovea useimpien ollessa vähintään sahattu puoliksi savusukellusharjoitusten yhteydessä. Käytännössä lähes kaikkien muidenkin alunperin lukittujen sisätilojen, kuten kellarikäytävien, varastohuoneiden jne, ovien lukot on rikottu tai ovet nostettu sijoiltaan liikkumisen helpottamiseksi.

Harjoitusympäristönä talot ovat siis hyvinkin poikkeavia verrattuna tähän asti totuttuihin metsämaastoihin, suurelta osin sähköttömät (lue: ilman luonnonvaloa pimeät) ja lämmittämättömät talot vaativat hyvinkin tietyntyyppistä varustusta niin ohjaajalle kuin koirallekin ja ympäristö poikkeaa muutenkin merkittävästi erilaisten pintojen jne myötä. Tälläisissä purettavissa, jo tyhjentyneissä taloissa on usein ympäriinsä kaikenlaista roskaa ja rakennusjätettä, unohtamatta mm. pelastuslaitoksen harjoitusten jälkeensä jättämää terävää lasi- ja metallijätettä.

Ensimmäinen talotreeni ja kehoitus koiran tossujen hankintaan tuli hieman yllättäen, joten vaikka meillä olikin samana päivänä ostetut tossut, ne jäivät kotiin koska Dharma ei ehtinyt millään tavalla tottua niihin ennen treenejä ja toisaalta meillä oli etukäteen tieto että yksi taloista olisi muihin verrattuna siistimmässä (riskittömämmässä) kunnossa.

Mitään ei kuitenkaan sattunut, kiitos ryhmän ohjaajien yhdessä ennen harjoitusten alkua tekemän huolellisen alkuvalmistelun ja -siivouksen. Toisella treenikerralla kahta päivää myöhemmin tossujen käyttöä oli jo ehditty harjoitella kotona enemmän ja ne saatiin jo hyötykäyttöönkin.

Dharma on onneksi erittäin innoissaan aina hakutreeneihin päästessään ja aiemmin arkielämässä melkolailla vaivannut avoimien ja liukkaiden portaiden kammo unohtui harjoitustalojen porraskäytäviä kolutessa hyvin nopeasti. Ensimmäisellä treenikerralla tossujen vielä puuttuessa rappukäytävän kiviportaissa liukastelu oli hieman jännittävää, mutta seuraavalla kerralla tossujen kanssa portaista selvittiin jo ulkoisestikin paljon tyylikkäämmin.

Taloissa maalimiehenä oleminen on myös hyvin erilaista kuin maastossa, itse olin noiden kaksien treenien aikana mm. sullottuna siivouskaapin noin 30-40cm leveään ja maksimissaan 160cm korkeaan “avoimeen” osaan hyvin epämukavassa puoliseisovassa S-asennossa, häkkikellarissa vanhan lieden päällä tai kirjaimellisesti häkkikellariin hylätyn muuttolaatikon sisällä kyykistellen – vain muutamia mainitakseni.

Ylläolevat kuvat ovat ensimmäiseltä treenikerralta jolloin otsalamppu oli vielä suoraan hatun kanssa päässä, mutta valitettavasti kolmen tunnin treenien jälkeen jouduin ikäväkseni havaitsemaan että suuri pääni ei edelleenkään kestä puristusta ilman ikävää päänsärkyä. Toisiin treeneihin hankinkin jo sen enempää miettimättä kunnollisen kypärän, joka sinällään toki on muutenkin erittäin suositeltava talotreeneissä, ja tulevaisuuden raunioharjoituspaikoissa usein jopa pakollinen.

Talotreenit poikkeavat paljon myös intensiteetiltään – pienemmällä alueella kävellenkin ehtii perille, eikä sykekään pääse nousemaan niin paljon kuin metsätreeneissä joissa joudun itse juoksemaan perässä Dharman löytämän maalimiehen luokse. Pienemmän alueen ansiosta treenit toisaalta myös etenevät paljon vauhdikkaammin, mutta toisaalta maalimiehille joudutaan miettimään piilot joko vähintään osin tai kokonaan jokaiselle koirakolle erikseen, kun metsässä harjoituksen aluksi useimmiten merkitään sovittu määrä piiloja joita yleensä käytetään koko harjoituksen ajan.

Kaikenkaikkiaan täytyy sanoa että löysin talotreeneistä uuden lempipuuhani ja ymmärrän nyt erittäin hyvin miksi monet pelastuskoiraharrastajat harrastavat aktiivisesti talo/raunioetsintää vaikka sen tarpeellisuus Vapepa-touhuissa on vähäisempää koska etsinnät ovat pääsääntöisesti maastoetsintöjä – meidän yhdistyksessämme rauniotreenejä ei käytännössä pääse tekemään lainkaan, ja talotreenitkin ovat pääsääntöisesti talvikauden aktiviteetteja.

Seuraavat talotreenit ovat luvassa tämän viikon lopulla, katsotaan jos saataisiin Heini mukaan kameran kanssa niin saataisiin vähän parempia kuviakin…

Very briefly in English (sorry about that. :))

Last week was quite a busy week with the regular obedience training and search practices – but as an additional bonus we went to two building practices – total of four days with practices. Building practices were completely new territory for us and personally I loved it.

The buildings that we train in are located pretty close to the city center within a very city-like neighbourhood and will be demolished to be replaced with new, bigger buildings instead of costly renovations (structural, pipes, etc) in the near future. People who lived there have already moved out and even the local fire department have had their chance to train in the empty buildings. Training in buildings is very different from training in forests as the urban enviroment, surfaces, small spaces, darkness, etc make things very unique.

Despite the fact that I already got a lot of what we needed, because of these differences we had to invest to some extra protective gear. Dharma got protective boots (that I had my eyes on already before) and I made a quick decision to buy a helmet for the second session as it is recommended anyway and the band of the headlamp caused me a headache after three hours of practice so having a helmet to attach it to helped a lot.

We have the next building practice session coming up at the end of this week, hopefully we can get Heini to join us with a camera…

30.5.2016 / Jessi / 0 Comments

Geokätköilyhommeleita / Geocaching goings-on

Pääkuva: Helpot, maksimissaan 1.5/1.5 kätköt 30 kilometrin päässä postinumerostamme.
Main picture: Easy, max 1.5/1.5 caches within 30 kilometers from our zip code.

Geokätköily ilmiönä

Geokätköily ilmiönä täytti tässä kuussa 16 vuotta, joka on sinällään hyvin loogista, koska samaan aikaan (2. toukokuuta 2000) Yhdysvaltain hallinto vihdoin poisti jo vuonna 1996 tehdyllä päätöksellä GPS-järjestelmästä siviilikäyttöä haitanneen signaalin epätarkkuuden. Ennen muutosta GPS-laitteet pystyivät siviilikäytössä vain noin sadan metrin tarkkuuteen kun järjestelmän todellinen tarkkuus on parhaimmillaan vain muutamia metrejä (Yhdysvaltain armeijan käyttämien lisätaajuuksien avulla vieläkin vähemmän).

Ensimmäisen geokätkön koordinaatit siis julkaistiin usenet-uutisryhmässä seuraavana päivänä siitä, kun GPS-järjestelmä alkoi lähettää myös siviileille tarkempaa signaalia vastaanottimen sijainnin laskemista varten. 16 vuodessa kätköjen määrä on kasvanut lähes kolmeen miljoonaan kätköön maailmanlaajuisesti ja harrastuksen ympärille on syntynyt kokonainen ekosysteemi.

Aktiivisia kätköjä on tällä hetkellä jo pelkästään meidän lähialueellamme (30 kilometrin säteellä) useita tuhansia, koko Suomessa lähes 60 000 ja maailmassa jo yli 2 800 000. (Kahden miljoonan kätkön raja ylitettiin vasta kolmisen vuotta sitten, eli kasvu on todella hurjaa.)

Pelkästään Suomessa etsittävää riittäisi nykyisistäkin kätköistä (olettaen että niitä ylläpidetään) siis useiksi vuosikymmeniksi eteenpäin, mutta sen lisäksi näitä mokomia tulee harrastajien toimesta koko ajan lisää. Kuka tahansa voi siis perustaa uuden geokätkön kun noudattaa muutamia yksinkertaisia sääntöjä, kuten paikallisen lainsäädännön noudattamista, sekä esimerkiksi minimietäisyyttä jo olemassaolevaan kätköön, tai että kätkö ei vahingoita, turmele tai tuhoa julkista tai yksityistä omaisuutta.

Totuuden nimissä on myös todettava että kätköjä myös poistuu (eli niitä arkistoidaan) jatkuvasti eri syistä, mutta kokonaisuudessaan määrä on siis reilusti kasvava.

Itsellänikin on jo herännyt ajatus parista uudesta kätköstä joita valmistelen ja suunnittelen tässä samalla kun odottelen puuttuvia tarvikkeita saapuvaksi sekä kerrytän kokemusta muiden tekemistä kätköistä.

Geokätköily käytännössä

Periaatteessa kätköily on hyvin yksinkertaista; valitaan etsittävä kätkö viralliset kätköt listaavan verkkopalvelun avulla (onnistuu myös suoraan älypuhelimella ja tarkoitukseen tehdyllä ohjelmalla) ja suunnistetaan ilmoitettuihin (tai esimerkiksi mysteerikätköjen kohdalla itse ratkaistuihin) koordinaatteihin.

Kun koordinaattien perusteella löydetään suunnilleen oikeaan paikkaan, etsitään ns. nollapisteen lähialueelta mahdollisen vihjeen avulla itse kätköä, joka on usein jonkinlainen suljettava purkki/astia/tms (muunkinlaisia kätköjä on olemassa) ja useimmiten piilotettu näkyvistä jollain tavalla, esimerkiksi vaikka puun oksaan tai kallionkoloon. Kuten jo mainittua, sijainnin tarkkuus on yleensä korkeintaan metriluokkaa, erityisesti jos käytössä ei ole kunnollisella antennilla varustettua erillistä GPS-laitetta, vaan “pelkästään” älypuhelin tai tabletti jossa on GPS.

Kun kätkö löytyy ja se saadaan käsiin (erityisesti hankalissa paikoissa olevien kätköjen kuvauksissa muistutetaan usein siitä että pelkkä kätkön näkeminen ei riitä), merkitään sen sisällä olevaan lokikirjaan löydön päivämäärä/aika ja oma nimimerkki. Lopulta kätkö pakataan ennalleen ja palautetaan takaisin paikoilleen seuraavan kätköilijän löydettäväksi.

Toisaalta voi hyvin käydä niinkin että kätköä ei jostain syystä löydykään annetujen koordinaattien läheisyydestä, tällöin lokimerkintääkään ei luonnollisesti voi tehdä, mutta verkkopalveluun voi tehdä “Did not find” eli ns. DNF-merkinnän joka saattaa olla hyödyllinen tieto muille kätköilijöille tai kätkön omistajalle jos kätköpurkki onkin oikeasti kadonnut vaikkapa metsä- tai maansiirtotöiden seurauksena tai jopa viety tavallisten ihmisten eli ns. jästien toimesta.

Kätkössä asuvan lokikirjan lisäksi useimmat geokätköilijät merkitsevät löytönsä siis myös verkkopalvelun sähköiseen lokikirjaan (tämäkin onnistuu vaikka suoraan kätköpaikalla älypuhelimella), ja näistä tiedoista koostetaan sitten kaikenlaisia kaltaiselleni tilastofriikille erittäin kiinnostavia tilastoja ja graafeja, eikä esimerkiksi löydettyjen kätköjen listaa tai lukumäärää tarvitse ylläpitää itse.

Sähköiset tilastot ja listat tuovat myös kokonaan uusia ulottuvuuksia kätköilyyn: pelkän satunnaisten kätköjen etsimisen rinnalle on keksitty vuosien varrella erilaisia haasteita ja pelejä, kirjoittelen niistä mahdollisesti myöhemmin erikseen.

Kätköt luokitellaan sekä vaikeusasteen (difficulty, löydettävyys), että maaston (terrain, tavoitettavuus) osalta yhdeksänportaisella asteikolla yhdestä viiteen (1, 1.5, 2, 2.5, jne).

Vaikeusaste vaihtelee helpoimmalta 1-tasolta (helppo löytää tai ratkaista muutamassa minuutissa) vaikeimmalle 5-tasolle (äärimmäinen henkinen/älyllinen haaste, löytäminen tai avaaminen vaatii erityistä tietotaitoa tai ongelmanratkaisua) ja vastaavasti maasto helpoimmalta 1-tasolta (tasainen, useimmiten asvaltoitu maasto, kohtuullisen lyhyt matka (alle 800m), tavoitettavissa usein pyörätuolilla) vaikeimmalle 5-tasolle (vaatii erikoisvälineistöä kuten sukellus-, tai kiipeilyvarusteita, venettä, tms).

Asteikkojen ongelma on kuitenkin siinä, että ne ovat kaikesta huolimatta subjektiivisia ja kätkön asettajan määriteltävissä. Jos luokittelut ovat kuitenkin pahasti pielessä, yhteisö kyllä antaa asiasta herkästi palautetta ja ainakin jotkut kätkön omistajat muokkaavat kätkön tietoja palautteen perusteella.

Kätköjen tiedot (ei itse kätköjä paikanpäällä) myös tarkastetaan vapaaehtoisten kätkötarkastajien toimesta ennen kuin niitä julkaistaan, eli esimerkiksi selkeästi vailla tieyhteyttä olevassa saaressa oleva kätkö ei ainakaan teoriassa välttämättä pääse edes tarkastuksesta läpi jos maastoluokitus on jotain muuta kuin viisi.

Löytämäni kätköt vaikeustason ja maaston mukaan ryhmiteltynä / My finds categorized by difficulty and terrain.

Geokätköily meidän näkökulmastamme

Me kävimme siis ensimmäisenä löytönämme etsimässä Keravalta Suomen ensimmäisen geokätkön, Sun Gearin. Monet aloittavat kätköilyn lähellä kotia, työpaikkaa, tms paikkaa sijaitsevilta kätköiltä ja päätyvät erikoisemmille tai merkityksellisemmille kätköille vasta myöhemmin, päästyään kunnolla sisään harrastukseen. Kuitenkin kuultuamme tästä nimenomaisesta kätköstä päätimme itse aloittaa harrastuksen sillä.

Sun Gear käydään etsimässä usein siis ns. virstanpylvääksi, eli joksikin sopivaksi tasaluvuksi kuten sadannenneksi, tuhannenneksi, jne. Näitä virstanpylväitä pystyy sitten näkemään omaltaan ja muiden geokätköilijöiden julkiseksi asettamilta profiilisivuilta (tilastojen katsominen vaatii kuitenkin palveluun rekisteröitymistä, siksi tässä kirjoituksessa ei ole suoria linkkejä), esimerkiksi oma listani näyttää tätä kirjoitettaessa tältä:

Omat virstanpylvääni tätä kirjoitettaessa / My milestones at the time of writing

Olemme nyt tämän kolmen viikon aikana etsineet aloittelijatasollemme sopivia, eli helpohkoja kätköjä (kork. 2/2.5) suunnilleen noin yhden kätkön päivävauhtia – tämä ei kuitenkaan tarkoita että välttämättä kätköilisimme joka päivä, vaan kun kätköilemään on lähdetty, yhdellä reissulla on yleensä etsitty useampi purkki.

Kolmen kätkön päiviä on kertynyt jo useampia, ja viime tiistaina teimme tähänastisen päiväkohtaisen ennätyksen viidellä kätköllä: ensimmäinen kätkö oli Sipoonkorvessa samalla kun Dharma pääsi hieman purkamaan eläinlääkärikäynnin aiheuttamaa stressiä metsäpoluilla ja loput neljä kiersimme paluumatkalla kun kävimme etsimässä matkan varrelta valmiiksi valittuja, helposti autolla tavoitettavia kätköjä Dharman odottaessa autossa.

Löydettyjen kätköjen maantieteellinen jakauma / Geographical distribution of found caches

Tähän mennessä olemme siis pysyneet melkolailla lähialueella (yksi kätkö ehdittiin käydä löytämässä päiväreissulla Tallinnassa), mutta aikomuksenamme on jatkaa kätköilyä myös matkustellessa – joskaan emme nyt sentään varmaan ala suunnitella matkoja kätköilyn ympärille kuten jotkut tähän harrastukseen enemmän hurahtaneet. 😉

Itse haluan pitää tämänkin harrastuksen tavoitteellisena, joka tällä hetkellä tarkoittaa sitä että pyrin pitämään päivää kohti löydettyjen kätköjen määrän keskiarvon vähintään yhdessä (joka sekin on varsin verkkainen tahti) – juuri nyt luku on hieman alle, mutta palautuu taas hyväksyttävälle tasolle seuraavan kätköilyreissun myötä. 😉

English summary

(This summary only includes the last section of the post as most of the stuff above it is covered in great detail in the Wikipedia article about Geocaching.)

So, we started geocaching by finding the first cache in Finland, Sun Gear. Many people start geocaching close to their home, workplace or similar location and end up finding more unique or “meaningful” caches only later when they are truly immersed to the hobby. However after hearing about this specific cache, we decided that it’d be the place to start for us.

Sun Gear is often found and logged as a planned milestone, for example as the 100th or the 1000th find. Milestones are listed in user’s profile and if they choose to do so, the statistics can be shared with other users too (even public statistics require having an account and that’s why there are no links to my realtime stats), for example a screenshot of my list of milestones at the moment is shown above. (The first one was already explained, 5th one was in Tallinn and the 10th was an unplanned quickie in an ex-Soviet naval base area of Porkkala very close to Helsinki – just below of the lower left corner of the map at the beginning of this post.)

For these three weeks of geocaching we have been searching for relatively easy caches (max. D/T of 2/2.5) with the rate of approx one cache a day. However this does not mean that we’d have been geocaching every day, but instead we have often searched several caches on one trip. We’ve had several days with three finds and on last Tuesday we made our daily record with five caches.

So far we’ve only stayed relatively close to home (we had time for one cache during a day trip to Tallinn) but we are planning to keep on geocaching on our travels in the future – but I’m pretty sure that we won’t be planning our trips around geocaching like some people do. 😉

I’m looking to keep also this hobby goal-oriented, which at the moments means that I’m trying to keep the daily average at one or higher (and even that is pretty relaxed pace) – just now it’s a bit below but that’ll be fixed after the next trip. 😉

26.5.2016 / Jessi / 0 Comments

Elämä asettuu uomiinsa – tavallaan / Life is settling – kind of

Kuukausi on taas vierähtänyt ja ajattelin kirjoitella pienen päivityksen niin ei kokonaan unohdu mitä tässä välillä on tapahtunut. 🙂

Haun alkeiskurssi loppui juuri ja juuri huhtikuun puolella ja sen jälkeen oli reilun viikon tauko, mutta sitten onkin treenattu oikein urakalla – parhaimmillaan kaksissa metsätreeneissä ja yksissä tottistreeneissä viikon aikana. Dharma on erityisesti metsätreeneistä aivan onnessaan joka kerralla, tarkoittaahan se montaa pakastepurkillista herkullisia broilerin sydämiä metsästä löytyviltä ihmisiltä.

Tämä teini-ikä ei kuitenkaan ole ehkä ihan paras mahdollinen aika aloittaa piiloutuvien ihmisten etsimistä koska D näkee välillä mörköjä kaikkialla ja toisaalta nyt juoksujen jälkeen tulleen valeraskauden aikana neiti on muutenkin ollut muuta kuin oma itsensä – tästä lisää kun Heini kirjoittelee piakkoin erillisen postauksen valeraskaudesta ja muista viimeaikaisista terveyteen liittyvistä jutuista.

Joka tapauksessa seuraavan koiran kanssa (no, onhan se nyt selvää että toinenkin tulee kunhan tämä ensimmäinen on saatu edes jollain tasolla muistuttamaan jos ei nyt vielä ihan aikuista, niin ainakin nyt jotain muuta kuin kapinoivaa teiniä 😉 ) pitää tosiaan aloittaa harrastaminen reilusti aiemmin, kehittyminen Dharman kanssa on ollut huomattavan nopeaa vaikka saimmekin lopullisesti päätettyä harrastuksesta varsin myöhään Dharman sisaruksiin ja muihin tämän myötä tapaamiimme koiriin verrattuna.

Matkalla äitienpäivälounaalle Järvenpäähän aloitimme myös uutena harrastuksena Vapepa-toimintaa suunnistuksen osalta tukevana harrastuksena geokätköilyn ja pysähdyimme Keravalla etsimässä Suomen ensimmäisen ja vanhimman, jo yli 15 vuoden ajan ylläpidetyn geokätkön, nimeltään Sun Gear (kaikki kirjoituksen kuvat ovat siltä reissulta).

Pääsimme rämpimään metsäkoneen mylläämässä metsässä ja kiipeilemään kalliolle kätköä etsimässä, mutta kätkön löytämisen riemu oli (ja on ollut sen jälkeenkin) vertaansa vailla. Myös geokätköily ansaitsee erillisen postauksen, kirjoittelen sitä lähiaikoina.

Tällä erää näihin kuviin ja tunnelmiin!

It’s been a month (again) so I thought that I should write down some memories. 🙂

Our new hobby has started great, at best we have trained with other people three times a week and Dharma has been ecstatic in the forest – after all that means several containers of boiled chicken hearts from the people she finds there.

On the other hand I’ve had to admit that starting now, just after the heat hasn’t been the best option, she has been pretty moody and just now with especially difficult case of pseudopregnancy – more on that (and other health related things) later in a different post by Heini.

Anyway, with the next puppy (of course there’ll be one, just after we get this one to act like an adult – or at least not like a moody teenager 😉 ) we need to start training a lot sooner, the advancements with Dharma have been great even though we started proper training very late compared to Dharma’s siblings and many others we’ve met so far.

We also started geocaching as a new hobby as it helps with navigation skills that are needed when volunteering at the Voluntary Rescue Service. On our way to Mothers’s Day lunch we stopped to search the first and oldest geocache in Finland, Sun Gear, that has been maintained in a forest in Kerava over 15 years. (Photos in this post are from that trip.) Geocaching as a hobby deserves a dedicated post, so I’ll get back to that.

That’s about it for now!

25.4.2016 / Jessi / 0 Comments

Vapepa-koulutusviikonloppu / Voluntary Rescue Service training weekend

Kulunut viikonloppu kului perheen ihmisiltä enemmän tai vähemmän koulunpenkillä. Heini osallistui Vapepan ensihuollon peruskurssille lauantaina ja itse olin molemmat päivät Vapepan yhdistetyllä etsinnän ja viestin peruskurssilla.

Aiemminkin (lupavapaita) radiopuhelimia ja paljon muuta nörtähtävää viestintään liittyvää harrastaneena tuo viestipuoli iski itselleni taas kuin tuhat volttia, ja pidänkin todennäköisenä että hakeudun etsinnöissä viestitehtäviin jos jossain vaiheessa Vapepa-hälytysryhmään hakeudun (siis ennen kuin on omaa hälytyskoiraa, siinä tapauksessa rooli olisi luonnollisesti aivan toisenlainen).

Viikonlopun kurssit olivat kokonaisuudessaan meidän molempien mielestä erittäin kiinnostavia (sekä innostavia) ja molemmilla kursseilla päästiin pulpetissa istumisen lisäksi harjoittelemaan ihan käytännössäkin.

Heinin ensihuoltokurssilaiset kulkivat ympäri kurssipaikkana toiminutta peruskoulua suunnittelemassa mihin sijoittaisivat vanhainkodista hätätilanteessa evakuoitavat vanhukset ja mitä heidän sijoituksessaan tulisi huomioida.

Omalla yhdistelmäkurssillani kierrettiin lauantaina sisätiloissa muutamilla tehtävärasteilla ja sunnuntaina vietettiin puoli päivää ulkona vaihtelevassa auringonpaisteessa ja rae/räntäsateessa harjoittelemassa erilaisia etsintämuotoja läheisessä metsässä. Lisäksi teimme ulkona erilaisia viestiharjoituksia mm. pienryhmissä tarkastaen kaikki parkkipaikan autot ja ilmoittaen niiden tiedot radioiden välityksellä harjoituksen “johtokeskukseen”.

Minä keskellä kuvaa oranssissa liivissä. / Me in the middle of the picture in an orange vest.
Kuva/Photo: Vapepa Keski-Uusimaa

Mikä itseäni tavallaan samaan aikaan sekä yllätti että ei yllättänyt oli se, että oman ryhmäni paristakymmenestä kurssilaisesta ainakin puolet (eli huomattava osa) oli pelastuskoirapuolen ihmisiä eri yhdistyksistä (meidän yhdistys oli varmaan suurin kolmella osallistujalla) ja loput sekalainen kokoelma reserviläisiä, motoristeja, jo vuosikymmeniäkin SPR:n Vapepa-toiminnassa mukana olleita, ulkoiluihmisiä, jne.

Muutamille osallistujille toinen puoli yhdistelmäkurssista oli joko vapaaehtoista tai pakon sanelemaa kertausta jos halusi saada suoritusmerkinnän myös aiemmin suorittamattomasta viestikurssista – ymmärsin että viestikurssia ei yleensä välttämättä käydä hirveän innokkaasti (jos aihe ei siis erityisesti kiinnosta) joten sitä on alettu tarjoamaan ns. pakollisena tälläisen yhdistelmäkurssin osana.

Toisaalta, kuten nytkin oli, eri kurssit olisivat muuten helposti päällekkäin samana päivänä, joten kahden erillisen kurssin suorittaminen saattaisi vaatia “perinteisellä” tavalla usein kaksi eri kurssikertaa, pahimmillaan jopa useiden kuukausien välein koska kursseja ei järjestetä ihan jatkuvalla syötöllä (esimerkkinä koko Uudenmaan alueella peruskursseja järjestetään eri paikallisosastojen toimesta yhteensä vain 1-2 kuukauden välein, välillä hankalankin matkan päässä).

Kuten jo mainittu, kursseista jäi meille molemmille todella hyvä maku ja uskallan sanoa aika varmasti että nyt alkanut Vapepa-harrastus ei jää tähän.

Yksityiskohta koulutusmateriaalista (aaltoilu johtuu luokkahuoneen valkokankaasta) / A detail from the training material, roughly “Vapepa helps when the police is powerless, even though the police is always in charge” (the waviness is caused by the projector screen)

We humans spent the last weekend on courses. Heini had one-day course on emergency support services, ie. helping people with their everyday needs (emotional support, food, clothing, roof over their head, etc) in case of emergency, and I had a two-day combined course on SAR and communications.

Having been interested in (license free) radios and other communications/IT related nerdy things already for years, especially that part hit the mark for me and I probably will volunteer to help with those tasks during missions if I’ll join the emergency response team of our (dog) association. (That is of course before I’ll have a SAR dog of my own to manage, after that the role will be completely different.)

During the weekend Heini’s group planned how they would place evacuated senior citizens from a nursing home to an elementary school and my group had some action stations inside on Saturday and on Sunday we spent half the day outside (it was partly sunny, partly pouring down slush and hail), either in the woods practicing different search methods or on the parking lot practicing communications protocols in action.

All and all the weekend was great and I feel pretty confident saying that our newly started Voluntary Rescue Service hobby isn’t ending soon.

18.4.2016 / Jessi / 1 Comment

Alkeiskursseja / Starter courses

Kuten edellisessä harrastusblogauksessa kerroin, jäimme parisen viikkoa sitten odottelemaan alkeiskurssien alkua. Haun perusteet, eli “orientaatio hakuun” alkoi jo viime viikolla ja alkeistottis, eli alkeistottelevaisuuskurssi tällä viikolla.

Alunperin kutakin kurssia piti olla neljä kertaa, mutta koska nopea aikataulu karsi osallistujia molemmista, alkeistottis sellaisenaan peruuntui ja saamme nyt kolmen koirakon kesken pienryhmäopetusta hieman epävirallisemmin ja yhteisten harjoitusten lopullinen määrä katsotaan sitten ihan etenemisen ja tarpeiden mukaan.

Kun tämä hakukurssi on suoritettu, pääsemme sitten johonkin yhdistyksen hakuryhmistä aloittamaan varsinaisen harrastamisen. Valitsin siis meidän lajiksi haun, eli ilmavainun, koska jälkeä harjoiteltiin omatoimisesti jo ihan pentunakin hyvin tuloksin, ja toisaalta jos Dharmasta joskus saadaan kokeiden kautta hälytyskelpoinen, täällä Uudellamaalla ihmisten jälkiä on paljon enemmän häiritsemässä kuin jossain Kainuun tai Lapin lähes koskemattomissa erämaissa, eli hakukoira on paikalliset olosuhteet huomioiden hyödyllisempi kuin jälkikoira olisi.

Ensimmäinen hakukerta

Ensimmäisellä hakukerralla tutustuttiin hakuun ylipäätään ja siihen, miten kukin koira parhaiten palkkautui ja suhtautui “piiloutuneeseen” ihmiseen metsässä. Kaikille ruoka ei ollutkaan kovin hyvä motivaattori kiinnostua vieraista ihmisistä, joka näin labradorinnoutajan omistajan stereotyyppisen maailmankuvan perusteella on kerrassaan omituista – meidän teinihirviö kun söisi muidenkin namit kaikkien harjoitusliivien taskuista jos vain voisi. 😀

Koirien suoritettua oman osuutensa hengailtiin ns. teoriaosuuden ajan ainakin puoli tuntia harjoituspaikkana toimineen kukkulan laella, joka ei tuulinen sää ja minimaalisesti lämmittäneen auringon lasku huomioiden ollut lopulta ehkä aivan paras idea. Aluksi koirien kanssa touhutessa oli tullut lämmin tai paikoin jopa kuuma, ja seisoskellessa sitten pääsi tulemaan kylmä – tästä viisastuneena seuraavaa kertaa varten hankin koiraelämää varten vastikään hankittujen ulkoiluvaatteiden alle vielä merinovillaisen välikerroksen, välinelaji siis tämäkin. 😉

Teorian tueksi saimme yhden sivun yhteenvedon käsiteltävistä asioista, eli miten varsinaista harjoittelua aloitetaan, perussanastoa ja käytäntöjä, sekä vielä lisäksi käytiin läpi sitä miten kenenkin koira toimi ja miltä se ylipäätään vaikutti.

Käsittelimme myös hyvän tovin eri ilmaisukeinoja ja niiden eroja niin käytännön kuin koulutuksenkin näkökulmasta – käytännössä vaihtoehdot ovat opettaa koira joko jäämään kohteen luokse haukkumaan (haukkuilmaisu) tai ottamaan kaulassaan roikkuva ilmaisurulla suuhunsa ja palaamaan ohjaajan luokse (rullailmaisu).

Haukkumisen opettaminen on ainakin aluksi keskimäärin helpompaa, koska se onnistuu yksin ja lähestulkoon kotioloissa, eli esimerkiksi pihalla tai vaikka lähimetsässä jossa koiran saa kiinni puuhun, aitaan, tms, eli sitä pääsee helposti harjoittelemaan useammin, mutta toisaalta tositilanteessa haukkuilmaisu vaatii että koira ei ehdi irtoamaan hajun saatuaan liian kauaksi ohjaajastaan jotta haukku kuuluu selkeästi mahdollisesta huonosta säästä (tuuli, sade, jne) ja maastoesteistä huolimatta.

Rullailmaisu on käytännössä hankalampi opettaa, koska ilmaisun harjoitteluun vaaditaan alusta lähtien avuksi maalimiehiä jotka antavat koiralle palkinnoksi irtorullan, joka sitten pitäisi saada vietyä ohjaajalle. Myöhemmässä vaiheessa siirrytään sitten siihen koiran mukanaan kantamaan rullaan joka pitäisi saada pidettyä suussa koko matka takaisin ohjaajan luokse. Tositilanteessa kunnolla harjoiteltu rullailmaisu on varmempi ja ohjaajan kannalta helpompi ilmaisutapa, mutta vaatii siis tosiaan pohjalle hyvin hallittua noudon osaamista, eli sen osalta meillä on vielä treenattavaa.

Koska en tässä(kään) ajatellut lähteä etenemään helpomman tien kautta, me lähdetään ensin opettelemaan rullailmaisua, ja vasta jos se ei kertakaikkiaan millään tunnu onnistuvan, kokeillaan haukkumista.

Toinen hakukerta

Toisella hakukerralla oltiin eri paikassa ja ensin käytiin läpi hakualueen määrittelyä sekä siihen liittyviä termejä, jonka jälkeen tallattiin hakualueelle jälkiä jotta koirat eivät voisi ryhtyä jäljestämään maalimiehiä etsiessään, vaan joutuisivat tosiaan turvautumaan ilmassa oleviin hajuihin. Sen jälkeen pääsimme näkemään pääkouluttajan kahden oman koiran tyylinäytteitä, toinen koira on haukkuva ja toinen käyttää rullailmaisua, joten näimme molemmat ilmaisutavat käytännössä.

Koira lähestyy piiloutunutta maalimiestä / Dog is approaching the hidden subject person

Koira palaa ohjaajan luokse ilmaisurulla suussaan / Dog returning to the handler with the indication roll in its mouth

Hakuryhmä seuraa koiraa maalimiehen luokse / Search team following the dog to the subject

Vaikka esimerkkikoiria ei oltu aktiivisesti treenattu aikoihin (kouluttajallamme on kolmas, nuori koira jonka kanssa hän tällä hetkellä harjoittelee) eivätkä esimerkit ehkä toteutuneet aivan täydellisinä oppikirjaesimerkkeinä (toinen, jo oikeissakin etsinnöissä hyvin kokenut koira sai hajun niin nopeasti että hakualueen keskikohta jäi kokonaan tutkimatta), saimme erittäin hyvän kuvan hausta käytännössä. Esimerkkien jälkeen kokeiltiin järjestelmällistä hakemista omien koirien kanssa koirakko kerrallaan.

Pelastuskoirien hakukokeessa (PEHA) hakualueen koko on suoritettavasta kokeesta ja maastosta riippuen suunnilleen 2 tai 3 hehtaaria ja leveys yleensä 100 metriä, jonka kuvitteelista keskilinjaa ohjaaja kulkee eteenpäin. Koira ohjataan lähtemään (“irtoamaan”) ohjaajasta noin 50 metrin päähän keskilinjasta vuorotellen molemmille puolille (“pisto”) ja palaamaan takaisin keskilinjalle ohjaajan luokse.

Eli kun ohjaaja on samalla siirtynyt keskilinjalla eteenpäin (yleensä parisenkymmentä metriä kerrallaan), koira kulkee maastossa käytännössä kolmion tai jopa päästään hieman kaarevan suorakaiteen kaltaisen reitin joka on enemmän kuin tarpeeksi jotta koira voi haistaa kymmenienkin metrien päässä lähistöllä olevan kadonneen, eli yhdellä tuollaisella nopealla lenkillä (“pistolla”) katetaan varsin helposti yli 1000m² eli 0.1 hehtaarin alue.

Ensimmäisessä harjoituksessa molemmin puolin keskilinjaa oli yksi maalimies aina kunkin koiran oman palkinnon kanssa – useimmilla koirilla palkinto oli herkkuja (meillä keitettyä kanan sydäntä ja kivipiiraa), mutta joillain palkintona käytettiin leluja joilla maalimiehet leikittivät koiraa.

Koiralle siis osoitettiin keskilinjalta kädellä suunta kohti alueen sivua (tässä tapauksessa osoitettiin suoraan maalimiestä ennen kuin maalimies kyykistyi “piiloon”) ja koira lähetettiin yksin etsimään maalimiestä. Kun koira pääsi maalimiehen luokse, maalimies palkitsi sekä kehui koiraa vuolaasti ja kun ohjaaja ehti paikalle (näitä tehdessä pääsi taas ihan kunnolla hengästymään maastossa rämpiessä koiran perässä), hän kytki koiran kiinni.

Maalimiehen luota lähdettiin takaisin keskilinjalle ja tehtiin sama uudelleen keskilinjan toiselle puolelle ja samaan aikaan viimeksi löydetty maalimies siirtyi keskilinjan suuntaisesti edemmäksi seuraavaan paikkaan (eli keskilinjalta maalimiehen luokse ei ollut suoraa jälkeä jota seurata). Tuota sitten toistettiin muutaman kerran molemmin puolin ja koirien osalta harjoitus oli siinä.

Lopuksi käytiin vielä uudelleen vähän tarkemmin läpi hakualueen ideaa ja termistöä sekä keskusteltiin taas koirien suorituksista ja siitä, miten ohjaajat ja maalimiehet (eli siis ne ohjaajat joiden koirat olivat sillä hetkellä autossa) toimivat ja miten harjoittelua voidaan vieläkin parantaa. Ensimmäiset kymmenkunta harjoituskertaa ovat kuulemma tärkeimmät koiran kannalta koska niistä jää voimakkaimmat muistikuvat ja assosiaatiot joiden korjaaminen jälkeenpäin voi olla hankalaa tai jopa mahdotonta.

Ensimmäinen tottisharjoitus

Kaihoisa katse harjoituskentän suuntaan / Longing stare to the training field

Vaikka olemmekin harjoitelleet kotioloissa perustottelevaisuutta hyvinkin paljon (istuminen, seisominen, makaaminen, odottaminen, lelun tms luovuttaminen, jne) niin meillä on silti edelleen paljon töitä ja sen vuoksi ilmoittauduimme myös alkeistottiskurssille. En oikein tiedä mitä odotin, mutta ekalla kerralla aloitettiin tosiaan erittäin alkeista, eli siitä miten koiraa pitäisi leikittää ja kuinka kontaktia vahvistetaan.

Koulutuskenttä ja huoltoparakki / Training field and maintenance building

Uudet asiat tulivatkin siis tällä kertaa lähinnä nyansseissa ja siinä, millaisilla harjoituksilla edettiin. Kävimme kuitenkin jo aiemmin täälläkin mainitulla hihnakäytöskurssilla jossa viimeistään tehtiin erilaisia harjoituksia mm. kontaktin ja siitä palkitsemisen suhteen.

Toisaalta koska olemme harjoitelleet tuota yhtä koirakoulun kurssia lukuunottamatta asioita suurelta osin kotona, käskyjen noudattaminen sujuu pääosin oikein hyvin kun mitään häiriöitä ei ole, mutta kun ympärillä on jotain muuta kiinnostavaa kuten toisia ihmisiä tai koiria tai vaikkapa uusia hajuja tai tuulen mukana lenteleviä lehtiä, lisäharjoituksen tarve on ilmeistä. 🙂 Tottis onkin asia jonka harjoitteleminen ei koskaan lopu, eli voisi sanoa että aina on parannettavaa tai ainakin tarvetta rutiinin ylläpitämiselle.

Pienempi koulutus/agilitykenttä / Smaller training/agility field

This is even shorter English summary than usual, sorry about that. In the last two weeks we started the starter courses with Dharma. We’ve had already two sessions of basic search training and started obedience training this week. Both were supposed to be four sessions but because of the very quick schedule there weren’t that many participients, and because of that the obedience training as planned was cancelled and what we now have isn’t actually a highly structured course but a small group of three dogs and variable timetable/contents.

During the two sessions of search training we’ve already had, we have tried some basic things ourselves and saw two demonstrations of already trained dogs (pics of one of them above). It’s been really interesting and even though I purchased outdoor clothing for hobbies like this from an outlet on our latest trip to US in December/January, I have still had to make additional purchases here in Finland like additional layer of merino wool to wear underneath because standing still in a forest can still get pretty cold. 😀 (As they jokingly say in Finland, our summer is short but doesn’t have too much snow. Here’s hoping that it’ll arrive in few months…)

After we have finished this starter course in searching, we’ll get a spot in one of the actual training groups and can really start training.

3.4.2016 / Jessi / 3 Comments

Meillä on harrastus (viimeinkin!) / We have a hobby (finally!)

(Pitkä postaus, ei kuvia. Sori. 🙂 This is a long post with no pictures, sorry. 🙂 )

Meillä oli jo Dharmaa etsiessä jonkinverran suhteellisen paljon mietittyjä ajatuksia siitä mitä aletaan harrastamaan, koska se oli kuitenkin yksi suurimpia syitä koiran hankkimiselle – meille oli alusta lähtien selvää että kun etsimme ensisijaisesti käyttölinjaista labradorinnoutajan pentua näyttelylinjaisen sijaan, harrastaminen tulee olemaan osa koira-arkea. Vaihtoehtojahan lajeiksi löytyy roppakaupalla, mutta esimerkiksi ensisijaisesti kilpailemiseen tai lähes millintarkkoihin liikkeisiin tähtäävät lajit eivät vain ole meidän juttumme.

Kuten tämän blogin aloituspostauksesta käy ilmi, me ihmiset kävimme jo ennen Dharman kotiutumista suorittamassa Metsästäjäntutkinnon kun siihen tuli kuin hopeatarjottimella erittäin hyvä (ja sponsoroitu) tilaisuus. Muutaman kesällä tehdyn ampumaratavisiitin jälkeen kuitenkin jouduttiin toteamaan, että käytännön metsästysharrastus ei ehkä ole kuitenkaan sitä mitä me haluamme tai voimme mukavasti harrastaa, muun muassa Heinin liikuntarajoitteen vuoksi.

Alusta lähtien tavoitteena on ollut myös opettaa Dharmaa toimimaan Heinin apuna pienissä kodin askareissa ja virallista avustajakoirakoettakin on välillä mietitty. Koska omatoimiseen koulutukseen ei kuitenkaan voi saada mitään tukea suomalaisen avustajakoiratoiminnan ollessa vielä pienimuotoista ja ei-valtiorahoitteista (toisin kuin valtion rahoittama opaskoiratoiminta), ja toisaalta koska avustajakoirakokeen suorittamisen mahdollistamasta “virallisista” liiveistä olisi loppupeleissä meille aika vähän hyötyä, muut harrastukset ovat taas päätyneet pohdiskeluissamme etusijalle.

Mehän aloittelimme pihapiirissä jäljestystä jo muutama viikko Dharman kotiutumisen jälkeen ja kävimme syksyllä Dharman sisaren vieraana kokeilemassa PK, eli palveluskoira-hakua heidän treeneissään pariin otteeseen. Erityisesti hakua on harjoiteltu hyvin vapaamuotoisesti ja satunnaisesti omin voimin sen jälkeenkin esimerkiksi leluja tai ihmishajuisia esineitä kuten hansikkaita tms metsälenkeillä piilottamalla.

Varsinaiset päätökset harrastuksista ovat kuitenkin jääneet roikkumaan ilmassa, eikä vähiten siksi että käytännössä lokakuun loppupuolelta tammikuun loppuun me ihmiset olemme olleet joko reissuissa tai reissujen välillä kotona ollessamme kovin kiireisiä.

Suurin ongelma on ollut erinomaisesta tukiverkostosta huolimatta se, että kaikilla tutuilla on tietoa juuri omista jutuistaan ja juuri omissa piireissään, mutta vertailua eri harrastusten ja -paikkojen välillä päätöksen tueksi on ollut todella hankala tehdä. Oma luonteeni on sellainen, että päätökset useimmiten perustuvat perusteelliseen pohdintaan ja taustojen tutkimiseen, eli en mielelläni lähde kokeilemaan “arpomalla” mikä olisi ns. hyvä valinta.

Itseäni on kiinnostanut alusta lähtien eniten pelastuskoiratoiminta (PEKO) sen vapaaehtoisaspektin myötä, meillä molemmilla on kuitenkin teini-ikäisestä lähtien, eli noin 20 vuotta taustaa yhdistys- ja vapaaehtoistyöstä.

Aloittamisen suhteen ongelmana on ollut runsaudenpula – ainakin PK-seudulla PEKO-harrastajat tuntuvat olevan osin hajaantuneina moniin pieniin yhdistyksiin (ja melko todennäköisesti aika vahvoihin “klikkeihin” kuten pienissä yhdistyksissä helposti käy). Esimerkiksi meitä lähimpänä sijaitsevilla Viilarintien harjoituskentillä toko-harjoittelee varmaan ainakin puolen tusinan verran eri PK- tai PEKO-toimintaa harjoittavaa yhdistystä ja niistä sopivan löytäminen omalla metodillani on vaikuttanut mahdottomalta tehtävältä.

Muutama isompikin yhdistys on, mutta esimerkiksi Uudenmaan pelastuskoirien toimintaan pääsee mukaan tutustumiskurssin kautta vain erittäin rajoitetusti (niin aikataulullisesti kuin kurssin koonkin osalta); kaksi kertaa vuodessa, keskellä talvea helmikuussa (ei ollut meille mahdollinen muiden aikataulujen vuoksi) tai seuraavan kerran vasta syyskuussa, jolloin meidän tapauksessa koko alkava kesäkausi olisi mennyt edelleen ilman sen kummempaa ohjelmaa.

Isoissa yhdistyksissä meininki on myös suuremman kysynnän vuoksi muutenkin paljon tiukempaa ja koulutusryhmiin pääseminen huomattavasti haastavampaa, esimerkkinä vaikka Helsingin etsintä- ja pelastuskoirat HEPeKo:n varsin yksityiskohtaiset ryhmiinjakoperusteet.

Muutenkin tiedonhakua on hidastanut kovasti monien yhdistysten epäaktiiviset nettisivut, parikin vuotta vanhat viimeisimmät päivitykset ja tapahtumakalenterit eivät tuntuneet olevan lainkaan epätavallisia.

Asia alkoi kuitenkin meidän osalta ratkeamaan hiljalleen kun koiria harrastava FB-tuttu hankki viime vuoden lopulla belgianpaimenkoira malinois -pennun (joka siis on vajaat puolisen vuotta Dharmaa nuorempi) ja olen kiinnostuneena seuraillut heidän touhujaan FB:n kautta.

Tässä alkukeväästä tuo kaveri sitten jakoi FB:ssä heidän yhdistyksensä PEKO-infotilaisuuksien mainosta ja vaikka alunperin olin hieman kaukaisen sijainnin vuoksi aikeissa skipata sen, päädyimme lopulta kuitenkin aivan viime hetkellä lähtemään jälkimmäiseen infotilaisuuteen Klaukkalaan viime viikolla.

Yksi asia johti toiseen ja olinkin jo heti lauantaina kahdestaan Dharman kanssa Nurmijärven kirkonkylällä ns. maastoharjoituksessa, eli “kokeilemassa pelastusetsinnän alkeita oman koiran kanssa”. Harjoitus oli käytännössä viime vuonna suljetun ja purkutuomion saaneen päiväkodin sisätiloihin tehty “esterata” jossa siis koirakko kerrallaan edettiin erilaisten esteiden ohi erilaisilla alustoilla ja olosuhteissa (mm. ajoittain enemmän tai vähemmän pimeässä) ja suoritettiin muutama etsintätehtävä.

Suomessa pelastuskoirien koulutus siis keskittyy erityisesti kadonneiden ihmisten etsintään erilaisista maastoista kahdella eri etsintätavalla (“haku” eli ilmavainu ja “jälki” eli maavainu). Vaikka raunioetsintääkin joissain seuroissa harjoitellaan niin sille ei käytännössä ole juurikaan käyttöä Suomessa – täällä kun on aikalailla montaa muuta paikkaa vähemmän maanjäristyksiä ja sortuvia rakennuksia.

Dharma oli tuosta harjoituksesta ihan fiiliksissä – muutaman kerran D:tä piti hieman enemmän maanitella seuraamaan perässä, mutta kaikenkaikkiaan me suoriuduimme yllättävän hyvin (jouduin itsekin könyämään parista aukosta läpi). Parit odottelut reitin varrella pienissä huoneissa viiden muun koirakon kanssa olisivat voineet mennä hieman paremminkin, mutta tässäkin oli nähtävissä todella selkeää kehitystä aiempaan kiitos Heinin edellisessä postauksessa mainitseman kurssin – tottelevaisuus- eli tottiskoulutukselle on silti edelleen tarvetta.

Nyt siis odotellaan että meidän koirakolle (eli minulle ja Dharmalle) tarjotaan täyttämäni ilmoittautumislomakkeen perusteella muutaman kerran mittaisia orientaatiokurssia/kursseja (meidän tapauksessa varmaan tottista ja hakua) ja siitä sitten eteenpäin. Me ihmiset ilmoittauduimme itsenäisesti jo Vapepa:n peruskursseillekin, eli Heinikin on ainakin jollain tavalla myös mukana vaikka ei maastossa tuntikaupalla voikaan rämpiä.

Koska Dharma on meidän ensimmäinen koiramme ja PEKO-harrastus on jo lähtökohtaisesti aika vaativaa, on vielä täysin mahdotonta sanoa tuleeko Dharmasta koskaan hälytysryhmäkelpoista (koulutus vie hyvältäkin ohjaajalta joka tapauksessa minimissään ainakin pari-kolme vuotta), mutta ajatus on kuitenkin se että kun nyt aloitetaan niin aloitetaan täysillä – ei hankitusta osaamisesta voi haittaakaan olla.

Tällä hetkellä suurin tiedossaoleva riski jatkuvuuden kannalta on tuo etäisyys, edestakainen treeneihin ajaminen Luoteis-Uudellemaalle (yleensä Nurmijärvi-Vihtijärvi -akselille) vie harjoituspaikasta riippuen luokkaa 1-2 tuntia joka kerralla, eli ainakin pari kertaa viikossa.

So, long story short we finally have decided on a hobby. Original ideas we had last summer about hunting ended up being unsuitable for us after all so it left us hanging with finding a good hobby – when we decided on working line Labrador, we knew that we are going to find a hobby that would be beneficial for both us humans and the dog. There are a lot of hobbies that are geared towards competitions and displaying almost millimeter accurate movements, but that’s just not us.

So last week Heini and I attended an info lecture about SAR dogs as an hobby and about volunteering to the Voluntary Rescue Service (organized nationally in Finland by the Red Cross) and immediately on following Saturday I went alone with Dharma to attend a lightweight practice session where we got to try some SAR like actions ourselves inside an old day care building that is condemned to be demolished (problems with indoor air quality), so in conclusion: we are now starting to train her to possibly become a search and rescue dog. We humans also signed up for separate basic training courses for the Voluntary Rescue Service so we’re now covering all fronts here.

In Finland the training of SAR dogs focuses on finding missing persons from varying terrains and surroundings. While some SAR dog associations also train their dogs at ruins, in reality there is very little practical need for that in Finland (we don’t have that many earthquakes and collapsing buildings).

Since Dharma is our first dog (meaning that we’re still pretty unexperienced dog trainers), and SAR training is demanding as it is, it’s not certain if she’ll ever be ready to be accepted to the actual emergency response group (the training by even an experienced trainer will take at least 2-3 years anyway) but we’ll see how it goes. For now it means driving 1-2 hours return at least twice a week to practice, depending on the training location.

17.7.2015 / Jessi / 0 Comments

Jäljestyksen alkeita / Tracking basics

Yritämme keksiä Dharmalle aktiivista ja aivojakin kuormittavaa tekemistä ainaisen puremisen korvikkeeksi (tästä lisää erikseen). Aloitimme siis toissapäivänä jäljestysharjoitukset tarjoamalla Dharmalle noin puolet päiväruoasta ns. makkararuudusta.

Makkararuutu on yksinkertaisin jäljestysharjoitus jota on useiden lähteiden mukaan lähes mahdotonta mokata kouluttajana, ja jonka tarkoituksena on tutustuttaa koira maanpinnan erilaisiin hajuihin (vastikään tallattu/kaivettu/rikottu/tms maanpinta/kasvillisuus haisee erilaiselta kuin koskematon – vaikka siinä ei olisikaan esimerkiksi sekoittuneena ihmisenkin hajua kengistä tms).

Ruuduksi varten valitaan esimerkiksi pihanurmikolta pienelle koiralle noin neliömetrin kokoinen alue paikasta jossa ei ole kävelty kovin paljoa vastikään. Ruudun kulmat merkataan esim. kivillä (jotta itse nähdään missä ruudun rajat ovat), tampataan jaloilla maata koko ruudun alalta siten että pintamaa ja -kasvillisuus menee rikki ja siihen sekoittuu samalla ihmisen hajua.

Lopuksi ruutuun levitetään palkintona toimiva herkku (tässä tapauksessa turvotetut ruokanappulat) sikinsokin, ehkä hieman reunoja painottaen jotta kontrasti oikean jäljen (herkkuja) ja koskemattoman alueen (ei herkkuja) välillä korostuu.

Hajujen annetaan vanhentua hetki ja sen jälkeen koira tuodaan taluttimessa/liinassa tms kiinnitettynä haistelemaan aluetta. Koiran pitäisi oppia erottamaan tampatun ja ehjän maan hajuero, eli pysyä koko ajan ruudun sisällä ja haistelemalla tampattua aluetta löytää samalla herkkuja siten että tallatun maan erilainen haju assosioituu herkkuihin.

Makkararuudusta löytyy paljon lisätietoa, videoita jne ympäri nettiä, luin aiheesta useammasta eri blogista, meille ehkä eniten apua koko konseptin ymmärtämisessä oli Leevi and the Lillangs -blogin kirjoituksesta.

Ensimmäinen harjoitus meni tosi hyvin – Dharma ei tarvinnut alkuunpääsyyn juuri yhtään opastusta ja pysytteli koko ajan ruudussa paria pientä, hyväksyttävää harhautumista lukuunottamatta ja koko harjoitus saatiin siis onnistuneesti läpi keskeyttämättä.

Eilinen iltaruoka syötettiinkin sitten kokonaan jonkinverran isommasta ruudusta ja sekin onnistui aivan yhtä mallikkaasti (video alla). Dharma oli hirvittävän innoissaan haistelemaan pääsemisestä ja haistelu nimenomaan kohdistui jälkiin eikä niinkään ruutuun ripoteltuun ruokaan jonka yli mentiin monin paikoin (kaikki tuli kyllä lopulta syötyä eli ruutua haisteltiin hieman vauhdilla, mutta intensiivisesti).

Monta kertaa nenä harhautui rajan yli, mutta palasi välittömästi takaisin – aivan kuten kuuluukin. Yhden kerran loppupuolella Dharma eksyi reilun metrin ruudun ulkopuolelle, mutta palasi aivan oma-aloitteisesti takaisin ruutuun ilman minkäänlaista ohjausta.

English summary

To avoid the continuous biting (more on that later), we have searched for activities that would also activate Dharma’s brain and started very basic tracking training in a small square.

The idea is to trample a marked (for handler’s convenience) square completely so that the ground and vegetation breaks a bit and the scent is different from untrampled neighbouring areas. The goodies (in our case swelled food pellets) are then spread on the trampled area and the dog should be able to associate the smell of the trampled ground to the goodies that are on the ground (goodies should have very mild scent so that the ground is the one the dog is sniffing).

When tracking, the dog should take the initiative, handler only intervenes if the dog gets too lost (in this case if the dog gets lost outside the square too many times, the exercise is stopped by taking the dog away and continuing with normal everyday things).

We have now done the square two times (video is from yesterday evening when her whole evening meal was spread in the square) and Dharma has succeeded exceptionally. She often did smell outside the square but turned back immediately, once closer to the end of the video she went about a meter or so away from the square but returned quickly without any handler intervention.

Very shortly in English

In English

Very briefly in English (sorry about that. :))

English summary

Ensimmäinen hakukerta

Toinen hakukerta

Ensimmäinen tottisharjoitus

English summary

Archives