Month: July 2020 (page 1 of 1)

Meillähän on ollut Brin kanssa erilaisia haasteita alusta lähtien, olen lukemattomia kertoja vastannut kysymykseen mitä Brille kuuluu ja miten sen kanssa menee että “paremmin” tai “kyllä se alkaa hieman rauhoittua”, ja aina toki tarkoittanut sitä, mutta kuitenkin aina vastaus on jatkunut vähintäänkin ääneensanomatta että “paljon on vielä tehtävää”.

Me ollaan yritetty Brin vireenhallinnan ja energian ohjaamisen kanssa tosi paljon, käyty kuuntelemassa luentoja, otettu yksityis- ja pienryhmätunteja, jne. Eli siis yritetty sinnikkäästi saada asioita toiminaan, eikä missään vaiheessa ole oikeasti edes harkittu Bristä luopumista, vaan etsitty muita ratkaisuja.

Nyt kävi kuitenkin näin.

Ihmiset olivat helmi-maaliskuussa talvilomalla Pohjois- ja Väli-Amerikassa ja koirat sen ajan hoidossa eri paikoissa, Brille löydettiin aivan mahtava hoitopaikka Inkoosta kahden pelastuskoira-kelpieherran luota. Saimme loman aikana tiuhaan päivityksiä Brin kuulumisista ja oli aivan ilmeistä että maalla asuminen sopi Brille kuin nenä päähän ja kelpielauma oli neidille ihan parhautta.

Päästyämme täpärästi takaisin Suomeen maaliskuun puolivälissä pandemian vuoksi perutun paluulennon jälkeen vain yhden vuorokauden myöhässä, Bri jäi vielä karanteeniajaksemme hoitopaikkaansa ihanan hoitajan ehdotuksesta.

Paria viikkoa myöhemmin Brin kotiinpaluuseen liittyi kuitenkin harmillinen tapahtuma Brin syötyä lähtövalmistelujen jälkeen toviksi yksinjäätyään toisen kelpieherran sydänlääkkeet keittiön yläkaapista. (Kyllä, Bri oli kiivennyt/hypännyt keittiön tasolle ja avannut kaapin jossa oli hyllyllä juuri täytetty dosetti.)

Bri kiidätettiin sitten sovitun puolivälin tapaamispaikan sijaan päivystävälle eläinlääkärille oksennutettavaksi ja reilua paria tuntia myöhemmin kotoa vielä Viikkiin Yliopistolliseen eläinsairaalaan, johon Bri jäi yöksi teho-osastolle. Bri onneksi toipui tuosta parissa päivässä ilman havaittavia vaurioita.

Kotiin palasi siis monessakin mielessä aivan eri koira. Kun Bri tuosta sairaalavisiitistä toipui, aika pian kuitenkin arki palasi kaikkine aiempine haasteineen.

Viikko Brin kotiinpaluun jälkeen hoitopaikan toinen kelpieherra menehtyi ns. “saappaat jalassa” aamulenkin jälkeen ja me saatiin pian viesti siitä että Bri olisi tervetullut kyläilemään yksin jääneen kelpieherran seuraksi “ihan koska vain ja miten pitkään vain”. Päivän pähkäiltyämme päädyttiin sitten ehdottamaan josko Bri liittyisi laumaan pysyvämmin.

Päätökseen vaikutti todella monta asiaa ja siihen liittyi myös mm. dynamiikka Dharman ja Brin välillä. Lyhyesti sanottuna oikein kenelläkään ei ollut niin kivaa kuin olisi voinut tai pitänyt olla, vaan tietynlaisia jännitteitä on ollut ilmassa koko ajan – Dharma oli esimerkiksi siirtynyt viettämään aikaa valtaosin toisessa kerroksessa kuin ihmiset ja Bri, jne.

Oltuaan siis reissun ja koronakaranteenin-kaltaisten-olojen vuoksi kuudeksi viikoksi venyneen vierailunsa Inkoossa, Bri oli silminnähden ihan valtavan hyvinvoiva ja etenkin oli päässyt kanavoimaan energiaansa ihan eri tavalla kuin täällä meillä.

Kelpieseuralla oli myös merkittävä vaikutus, kotona Dharma ja Bri lähinnä sietivät toisiaan saman lauman jäseninä, mutta kelpieherrojen kanssa ollessaan Bri sai sellaista läheisyyttä mitä täällä yritti hakea ihmisiltä kun Dharmalta ei moista herunut. Toisaalta Dharma ei “puhu kelpietä” lainkaan niin hyvin kuin oikeat kelpiet, joten varttuneemman herraseuran esimerkki on ollut Brille todella tervetullutta mm. rauhoittumiseen.

Vaikka päätös luopumisesta oli suhteellisen nopea, se oli alitajuisesti pidempään kypsynyt. Kuitenkin vielä näin kolmen kuukauden jälkeenkin tästä kirjoittaminen nostaa kyyneleet silmiin ja epäonnistumisen tunne on erittäin vahvasti läsnä ajatuksissa.

Kuitenkin Brin (ja kelpieherrojen) kasvattajan sanoin: “Älkää syyttäkö itseänne että olette tehneet jotain väärin. Ajatelkaa asia juuri niin että koiralle on parempi olla muualla. Vähän kuin altaan syvään päähän hyppääminen. Pitää uskaltaa hypätä ja tässä tilanteessa laskea irti koirasta.”

Bri voi uudessa kodissaan erittäin hyvin ja elää nyt aktiivista maalaiskelpien elämää. Pelastuskoiraharrastuskin jatkuu hyvin tavoitteellisesti – jo parin kuukauden jälkeen Bri suoritti uuden omistajansa kanssa haun peruskokeen ja lisää on kuulemma luvassa varsin määrätietoisesti suorittaen.

Eli hyvin todennäköisesti ei-kovinkaan-pitkän ajan päästä tulee vielä päivä jolloin olen Vapepa-johtajan roolissa etsinnässä, johon Bri osallistuu viranomaishyväksyttynä pelastuskoirana – sinänsä meidän kolmen vuoden työ ei todellakaan ole mennyt hukkaan ja meillä ilmenneistä arjen haasteista huolimatta Bri on töitä tehdessään hyvinkin osaava ja toimelias.

Tämän seurauksena kuitenkin oma pelastuskoiraharrastukseni on nyt toistaiseksi tauolla – kuinka kauan, se jää nähtäväksi.. (Ryhmäpaikkoja olisi kyllä tarjolla useammassakin paikassa, mutta koira puuttuu.)