(Pitkä postaus, ei kuvia. Sori. 🙂 This is a long post with no pictures, sorry. 🙂 )

Meillä oli jo Dharmaa etsiessä jonkinverran suhteellisen paljon mietittyjä ajatuksia siitä mitä aletaan harrastamaan, koska se oli kuitenkin yksi suurimpia syitä koiran hankkimiselle – meille oli alusta lähtien selvää että kun etsimme ensisijaisesti käyttölinjaista labradorinnoutajan pentua näyttelylinjaisen sijaan, harrastaminen tulee olemaan osa koira-arkea. Vaihtoehtojahan lajeiksi löytyy roppakaupalla, mutta esimerkiksi ensisijaisesti kilpailemiseen tai lähes millintarkkoihin liikkeisiin tähtäävät lajit eivät vain ole meidän juttumme.

Kuten tämän blogin aloituspostauksesta käy ilmi, me ihmiset kävimme jo ennen Dharman kotiutumista suorittamassa Metsästäjäntutkinnon kun siihen tuli kuin hopeatarjottimella erittäin hyvä (ja sponsoroitu) tilaisuus. Muutaman kesällä tehdyn ampumaratavisiitin jälkeen kuitenkin jouduttiin toteamaan, että käytännön metsästysharrastus ei ehkä ole kuitenkaan sitä mitä me haluamme tai voimme mukavasti harrastaa, muun muassa Heinin liikuntarajoitteen vuoksi.

Alusta lähtien tavoitteena on ollut myös opettaa Dharmaa toimimaan Heinin apuna pienissä kodin askareissa ja virallista avustajakoirakoettakin on välillä mietitty. Koska omatoimiseen koulutukseen ei kuitenkaan voi saada mitään tukea suomalaisen avustajakoiratoiminnan ollessa vielä pienimuotoista ja ei-valtiorahoitteista (toisin kuin valtion rahoittama opaskoiratoiminta), ja toisaalta koska avustajakoirakokeen suorittamisen mahdollistamasta “virallisista” liiveistä olisi loppupeleissä meille aika vähän hyötyä, muut harrastukset ovat taas päätyneet pohdiskeluissamme etusijalle.

Mehän aloittelimme pihapiirissä jäljestystä jo muutama viikko Dharman kotiutumisen jälkeen ja kävimme syksyllä Dharman sisaren vieraana kokeilemassa PK, eli palveluskoira-hakua heidän treeneissään pariin otteeseen. Erityisesti hakua on harjoiteltu hyvin vapaamuotoisesti ja satunnaisesti omin voimin sen jälkeenkin esimerkiksi leluja tai ihmishajuisia esineitä kuten hansikkaita tms metsälenkeillä piilottamalla.

Varsinaiset päätökset harrastuksista ovat kuitenkin jääneet roikkumaan ilmassa, eikä vähiten siksi että käytännössä lokakuun loppupuolelta tammikuun loppuun me ihmiset olemme olleet joko reissuissa tai reissujen välillä kotona ollessamme kovin kiireisiä.

Suurin ongelma on ollut erinomaisesta tukiverkostosta huolimatta se, että kaikilla tutuilla on tietoa juuri omista jutuistaan ja juuri omissa piireissään, mutta vertailua eri harrastusten ja -paikkojen välillä päätöksen tueksi on ollut todella hankala tehdä. Oma luonteeni on sellainen, että päätökset useimmiten perustuvat perusteelliseen pohdintaan ja taustojen tutkimiseen, eli en mielelläni lähde kokeilemaan “arpomalla” mikä olisi ns. hyvä valinta.

Itseäni on kiinnostanut alusta lähtien eniten pelastuskoiratoiminta (PEKO) sen vapaaehtoisaspektin myötä, meillä molemmilla on kuitenkin teini-ikäisestä lähtien, eli noin 20 vuotta taustaa yhdistys- ja vapaaehtoistyöstä.

Aloittamisen suhteen ongelmana on ollut runsaudenpula – ainakin PK-seudulla PEKO-harrastajat tuntuvat olevan osin hajaantuneina moniin pieniin yhdistyksiin (ja melko todennäköisesti aika vahvoihin “klikkeihin” kuten pienissä yhdistyksissä helposti käy). Esimerkiksi meitä lähimpänä sijaitsevilla Viilarintien harjoituskentillä toko-harjoittelee varmaan ainakin puolen tusinan verran eri PK- tai PEKO-toimintaa harjoittavaa yhdistystä ja niistä sopivan löytäminen omalla metodillani on vaikuttanut mahdottomalta tehtävältä.

Muutama isompikin yhdistys on, mutta esimerkiksi Uudenmaan pelastuskoirien toimintaan pääsee mukaan tutustumiskurssin kautta vain erittäin rajoitetusti (niin aikataulullisesti kuin kurssin koonkin osalta); kaksi kertaa vuodessa, keskellä talvea helmikuussa (ei ollut meille mahdollinen muiden aikataulujen vuoksi) tai seuraavan kerran vasta syyskuussa, jolloin meidän tapauksessa koko alkava kesäkausi olisi mennyt edelleen ilman sen kummempaa ohjelmaa.

Isoissa yhdistyksissä meininki on myös suuremman kysynnän vuoksi muutenkin paljon tiukempaa ja koulutusryhmiin pääseminen huomattavasti haastavampaa, esimerkkinä vaikka Helsingin etsintä- ja pelastuskoirat HEPeKo:n varsin yksityiskohtaiset ryhmiinjakoperusteet.

Muutenkin tiedonhakua on hidastanut kovasti monien yhdistysten epäaktiiviset nettisivut, parikin vuotta vanhat viimeisimmät päivitykset ja tapahtumakalenterit eivät tuntuneet olevan lainkaan epätavallisia.

Asia alkoi kuitenkin meidän osalta ratkeamaan hiljalleen kun koiria harrastava FB-tuttu hankki viime vuoden lopulla belgianpaimenkoira malinois -pennun (joka siis on vajaat puolisen vuotta Dharmaa nuorempi) ja olen kiinnostuneena seuraillut heidän touhujaan FB:n kautta.

Tässä alkukeväästä tuo kaveri sitten jakoi FB:ssä heidän yhdistyksensä PEKO-infotilaisuuksien mainosta ja vaikka alunperin olin hieman kaukaisen sijainnin vuoksi aikeissa skipata sen, päädyimme lopulta kuitenkin aivan viime hetkellä lähtemään jälkimmäiseen infotilaisuuteen Klaukkalaan viime viikolla.

Yksi asia johti toiseen ja olinkin jo heti lauantaina kahdestaan Dharman kanssa Nurmijärven kirkonkylällä ns. maastoharjoituksessa, eli “kokeilemassa pelastusetsinnän alkeita oman koiran kanssa”. Harjoitus oli käytännössä viime vuonna suljetun ja purkutuomion saaneen päiväkodin sisätiloihin tehty “esterata” jossa siis koirakko kerrallaan edettiin erilaisten esteiden ohi erilaisilla alustoilla ja olosuhteissa (mm. ajoittain enemmän tai vähemmän pimeässä) ja suoritettiin muutama etsintätehtävä.

Suomessa pelastuskoirien koulutus siis keskittyy erityisesti kadonneiden ihmisten etsintään erilaisista maastoista kahdella eri etsintätavalla (“haku” eli ilmavainu ja “jälki” eli maavainu). Vaikka raunioetsintääkin joissain seuroissa harjoitellaan niin sille ei käytännössä ole juurikaan käyttöä Suomessa – täällä kun on aikalailla montaa muuta paikkaa vähemmän maanjäristyksiä ja sortuvia rakennuksia.

Dharma oli tuosta harjoituksesta ihan fiiliksissä – muutaman kerran D:tä piti hieman enemmän maanitella seuraamaan perässä, mutta kaikenkaikkiaan me suoriuduimme yllättävän hyvin (jouduin itsekin könyämään parista aukosta läpi). Parit odottelut reitin varrella pienissä huoneissa viiden muun koirakon kanssa olisivat voineet mennä hieman paremminkin, mutta tässäkin oli nähtävissä todella selkeää kehitystä aiempaan kiitos Heinin edellisessä postauksessa mainitseman kurssin – tottelevaisuus- eli tottiskoulutukselle on silti edelleen tarvetta.

Nyt siis odotellaan että meidän koirakolle (eli minulle ja Dharmalle) tarjotaan täyttämäni ilmoittautumislomakkeen perusteella muutaman kerran mittaisia orientaatiokurssia/kursseja (meidän tapauksessa varmaan tottista ja hakua) ja siitä sitten eteenpäin. Me ihmiset ilmoittauduimme itsenäisesti jo Vapepa:n peruskursseillekin, eli Heinikin on ainakin jollain tavalla myös mukana vaikka ei maastossa tuntikaupalla voikaan rämpiä.

Koska Dharma on meidän ensimmäinen koiramme ja PEKO-harrastus on jo lähtökohtaisesti aika vaativaa, on vielä täysin mahdotonta sanoa tuleeko Dharmasta koskaan hälytysryhmäkelpoista (koulutus vie hyvältäkin ohjaajalta joka tapauksessa minimissään ainakin pari-kolme vuotta), mutta ajatus on kuitenkin se että kun nyt aloitetaan niin aloitetaan täysillä – ei hankitusta osaamisesta voi haittaakaan olla.

Tällä hetkellä suurin tiedossaoleva riski jatkuvuuden kannalta on tuo etäisyys, edestakainen treeneihin ajaminen Luoteis-Uudellemaalle (yleensä Nurmijärvi-Vihtijärvi -akselille) vie harjoituspaikasta riippuen luokkaa 1-2 tuntia joka kerralla, eli ainakin pari kertaa viikossa.

So, long story short we finally have decided on a hobby. Original ideas we had last summer about hunting ended up being unsuitable for us after all so it left us hanging with finding a good hobby – when we decided on working line Labrador, we knew that we are going to find a hobby that would be beneficial for both us humans and the dog. There are a lot of hobbies that are geared towards competitions and displaying almost millimeter accurate movements, but that’s just not us.

So last week Heini and I attended an info lecture about SAR dogs as an hobby and about volunteering to the Voluntary Rescue Service (organized nationally in Finland by the Red Cross) and immediately on following Saturday I went alone with Dharma to attend a lightweight practice session where we got to try some SAR like actions ourselves inside an old day care building that is condemned to be demolished (problems with indoor air quality), so in conclusion: we are now starting to train her to possibly become a search and rescue dog. We humans also signed up for separate basic training courses for the Voluntary Rescue Service so we’re now covering all fronts here.

In Finland the training of SAR dogs focuses on finding missing persons from varying terrains and surroundings. While some SAR dog associations also train their dogs at ruins, in reality there is very little practical need for that in Finland (we don’t have that many earthquakes and collapsing buildings).

Since Dharma is our first dog (meaning that we’re still pretty unexperienced dog trainers), and SAR training is demanding as it is, it’s not certain if she’ll ever be ready to be accepted to the actual emergency response group (the training by even an experienced trainer will take at least 2-3 years anyway) but we’ll see how it goes. For now it means driving 1-2 hours return at least twice a week to practice, depending on the training location.